Suurin haaste koko yhdeksän vuoden aikana oli tämän päätöspuheen kirjoittaminen. Ja vaikka idea oli selvä, muistelmia ja tiivistelmä siitä, mitä tämä on ollut, oli sen pukeminen sanoiksi ihan uudenlainen haaste. Haaste, joka käski kirjoittamaan pienen tekstin, jossa tiivistyy koko yhdeksän vuotta. Yritimme kuitenkin. Parhaamme mukaan.
Hauska kuvitella, että ensi vuonna emme tule olemaan täällä. Emme nouse samoihin busseihin, tai polje pyörällä samaa matkaa. Yhdeksältä vuodelta tutut koulumatkat vaihtuvat uusiin. Tämä saattaa kuulostaa surulliselta ja pelottavalta asialta ja onhan se aika haikeaa. Se ei kuitenkaan tosiasiassa ole ikävä juttu, vaan askel kohti aikuisuutta ja kohti jotain suurempaa. Tämä, tai oikeastaan NÄMÄ, koulut jäävät kuitenkin muistoihin.
Vaikka luokallemme on vuosien myötä tullut uusia oppilaita sieltä sun täältä, olemme kaikki omenoita samasta “ysiluokan puusta”. Yksilölliset ominaisuutemme mahdollistavat kuitenkin omenoiden tipahtamisen kauaskin puusta. Onneksi yksikään ei ole pudonnut ennen aikojaan.
Aika usein tällaisissa tilaisuuksissa oppilaat ovat ne, joita onnitellaan hyvästä suoriutumisesta. Mutta mielestämme tällä kertaa suurimmat suoriutujat löytyvät opettajien joukosta. Kiitos kuuluu siis jokaiselle opettajalle, joka näinä kuluneina vuosina on jaksanut ohjata ja neuvoa meitä poluillamme. Kiitos siis teille!
Ja kun kerran päästiin kiitosten makuun. Kiitos äidit ja isät. Ilman teitä, ei olisi meitä. Kiitos ystävät, jotka tukivat vaikeina aikoina.
Jos vielä jotain voimme sanoa näistä vuosista, niin se, että luokkaamme kuvaa hyvin eräs malesialainen sananlasku, joka menee tyyliin: “Joka ei tanssia osaa, moittii lattiaa”, Tämä sananlasku näyttää myös hyvin sen, missä on vähän parannettavaa. Ei tulisi olla se, joka moittii lattiaa tai kenkiä, vaan se joka uskaltaa katsoa itseään peilistä ja pohtia miksi tilanteessa kävi niin kuin kävi.
Kaikki tekevät joskus virheitä, kuten tämänkin puheen kirjoituksessa (Sori Elli-Maija, äikän ope). Kömmähdykset tulevat sitten usein ennen nukkumaanmenoa mieleen ja painavat niin, ettei saa unta. Tähän auttaa se, että oppii virheistään. Tai ainakin yrittää. Mekin olemme vuosien myötä oppineet paljon, vaikkei siltä aina vaikutakaan. Tässä kohtaa esitämme vilpittömät anteeksipyynnöt kaikesta siitä, mitä te opettajat olette joutuneet kestämään. Mieleen juolahtaa muutama ikkuna, levottomia oppitunteja ja sen sellaista. Toivottavasti aiheuttamamme haavat ovat jo ehtineet arpeutua ja erimielisyydet jäädä taakse.
Niin kuin William McFee kerran sanoi: “Jos kohtalo on sitä mieltä, että sinun on hävittävä, anna sille kuitenkin kunnon vastus”
Annetaan näille sanoille arvoa, ja yritetään oppia niistä. Nämä sanat ovat kuin elämänohje koko yleisölle, mutta kohdistamme katseemme erityisesti kuitenkin omaa luokkaamme kohden, joka täältä nyt tänään poistuu.
Juhlitaan nyt tätä meidän lähtömme hetkeä iloisin ja toiveikkain mielin. Kuten Mad Max-leffassakin sanotaan: “WHAT A LOVELY DAY!”.
Kirjoittaneet: Roosa Hiltunen ja Elis Hakola
